Umpihankeen

Tänään oli mitä parhain hiihtokeli. Aurinko paistoi, ei ollut liian kylmä, ja etelästä jo kertaalleen hävinnyttä lunta oli tullut runsaasti lisää. Läheisen puiston latua ei vaan ollut kukaan ehtinyt ajaa. Maalla pitkään asuneena olin tottunut siihen, että latu pitää itse hiihtää, joten siitä vaan sukset survaisin puhtaanvalkeaan hankeen. Kieltämättä ensimmäinen kierros oli aika raskas, mutta kierros kierrokselta keveni. Mielessäni kaikuivat runoilijan säkeet :"Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Siinä hiihdellessä mietin myös elämäni latua. Melkoista umpihankihiihtoahan se on ollut, aina ei ole suksi luistanut, ja välillä taas on luistoa ollut ihan liikaa ja pitoa ei taas ollenkaan. Jos katsoo jälkeeni jäänyttä latua, se ei todellakaan ole mennyt suorinta tai helpointa reittiä. Kaikenlaiset pusikot ja kivikotkin on kierretty, ja ladun varteen on jäänyt montakin kuoppaa niihin paikkoihin, joihin kaaduin. Mutta hankeen en ole jäänyt koskaan makaamaan pitkäksi aikaa!

Jos olisin nuorena kuunnellut vanhempien ja viisaampien neuvoja, en olisi 19-vuotiaana suin päin muuttanut suuren rakkauden perässä Meksikoon. En olisi missään nimessä tullut äidiksi 21-vuotiaana, aloittanut yliopisto-opintojani vasta tuoreena äitinä, enkä hankkinut lisää lapsia, ennen kuin tutkinto olisi suoritettu. Valmistuessani odotin viimeisilläni neljättä lastani. Niin, jos olisin kuunnellut kaikkia neuvoja, miten paljon olisikaan jäänyt kokematta! Jos olisin tyytynyt hiihtelemään muiden valmiiksi tekemiä latuja, olisin ehkä päässyt helpommalla ja elänyt paljon tylsemmän elämän.

Umpihangessa tarpoessa saa kulkea sieltä, mistä haluaa, tai mistä pääsee. Väistämättä välillä kulkee harhaan, keli on vaikea tai välineet pettävät, mutta reittisi on omasi. Itse kannat myös vastuun. Toisaalta, vaikka kuinka kulkisit muiden hyvien neuvojen mukaan, metsään voit mennä siltikin.

En halua sanoa, etteikö hyviä neuvoja voisi kuunnella, mutta jokaisen pitää valita oma latunsa itse. Itse se pitää hiihtääkin maaliin asti.

Punikkien lastenlapsi ja evakon tytär Linnan juhlissa

Pääsin puolisoni "siivellä" Linnaan juhlimaan armaan isänmaamme 99-vuotissynnttäreitä. Kutsu tuli täysin puun takaa ja aiheutti kyllä paitsi melkoista sydämentykytystä, myös huolta, häslinkiä ja rahanmenoa. Niin hienoihin juhliin ei voi mennä miten sattuu, kampaaja ja meikkaaja piti varata. Onneksi mekko sentään löytyi omasta vaatekaapista, omille 50-vuotispäiville kymmenen vuotta aikaisemmin hankittu, jota oli käytetty vain se yksi kerta ja korut tein itse. Tätä kirjoittaessa on juhlat juhlittu ja olihan se hienoa päästä kerran mukaan. Uutta kertaa en jää kaipaamaan.

                                                        Kukkahattutäti hienona

Valmistautuessani juhliin mietiskelin oman sukuni historiaa osana maamme historiaa. En ole mitään suurta sukua, suvun ainoa julkkis on äidin serkku, harmonikkataituri Vili Vesterinen. Muut ovat olleet sukupolvien ajan lähinnä maattomia talonpoikia. Vanhempieni sukupolvi sai jonkinlaista koulutusta jo, mutta oma sukupolveni on ensimmäinen ylioppilaiksi kouluttautunut ja akateemisen koulutuksen saanut sukupolvi.

Kun Suomi itsenäistyi, raja Venäjän kanssa sulkeutui, ja Terijoella rajan pinnassa asuneet äidinpuoleiset isovanhempani menettivät elinkeinonsa. Isoisä oli kalastanut ja kaikki saaliit oli myyty Pietariin. Äidinäiti puolestaan ompeli Terijoen huviloissa asuneille hienoille venäläisille rouville, joita ei enää vallankumouksen jälkeen näkynyt. Isovanhempani joutuivat muuttamaan Viipuriin, jossa oli edes sekalaisia töitä saatavissa, ja siellä syntyi äitini.

Suomen itsenäistymistä seuranneessa sisällissodassa molemmat isoisäni taistelivat punaisella puolella, haavoittuivat ja joutuivat vankileireille, loimaalainen Iisakki Hämeenlinnaan ja viipurilainen Sakari päätyi Tammisaareen. En tiedä, kuinka aatteellisia tai innokkaita isoisäni olivat, ehkä torpparilla ja sekatyömiehellä ei juuri muuta mahdollisuutta ollut. Näistä asioista ei valitettavasti sen koommin puhuttu, ei ainakaan lasten kuullen, ja isoisät olivat poissa siinä vaiheessa, kun itse olisi ollut tarpeeksi vanha kiinnostuakseen asioista. Iisakista tuli myöhemmin maalaisliittolainen, mutta Sakari säilytti jonkinlaisen punahengen elämänsä loppuun asti.

Talvi- ja jatkosodasta sukuni selvisi ilman sankarivainajia: isoisät olivat liian vanhoja sotaan, 1930 syntynyt isäni liian nuori. Äidin veli taisteli molemmat sodat läpi, mutta selvisi hengissä. Äitini joutui Viipurista kaksi kertaa evakkoon, toisella kertaa viimeisten joukossa, koska hänen isänsä toimi väestönsuojelutehtävissä, äidinäiti oli vakavasti sairaana evakuoitu sairaalan mukana, eikä 13-vuotias voinut yksin lähteä, joten hän joutui odottamaan isänsä lähtökäskyä.

Sekä äitini että isäni olivat hyväpäisiä ja koulussa pärjääviä. Kummankin puolesta kävi opettaja kotona puhumassa, jotta lapsi olisi laitettu oppikouluun, mutta turhia olivat vetoomukset. Sisällissodan katkeroittama Sakari ei halunnut lastaan "herrain kouluun", ammattikoulu sai kelvata, Iisakki taas toivoi ainoasta pojastaan pikkutilansa jatkajaa, vaan poikapa mieli tekniikan pariin ja lähti tekniseen kouluun. Vanhempieni täyttymätön haave korkeammasta koulutuksesta koitui ehkä meidän lapsien onneksi, koska kotona korostettiin koulutuksen, koulumenestyksen ja oman ammatin tärkeyttä, ja pidettiin itsestään selvänä, että menimme kaikki lukioon.

Minun lasteni maailma on ollut aivan toisenlainen, mihin syynä on varmasti sekin, että toinen heidän vanhemmistaan on syntynyt ihan muualla maailmassa. Heille muut kulttuurit, kielet ja maat ovat olleet tuttuja lapsuudesta asti, toisin kuin 50- ja 60-lukujen Suomessa kasvaneille. Nuorelle sukupolvellemme maailma on auki, on helppo lähteä minne vain. Toivon, että on myös helppo palata, koska me tarvitsemme maamme rakentajia ja vastuunkantajia jatkossakin!