Umpihankeen

Tänään oli mitä parhain hiihtokeli. Aurinko paistoi, ei ollut liian kylmä, ja etelästä jo kertaalleen hävinnyttä lunta oli tullut runsaasti lisää. Läheisen puiston latua ei vaan ollut kukaan ehtinyt ajaa. Maalla pitkään asuneena olin tottunut siihen, että latu pitää itse hiihtää, joten siitä vaan sukset survaisin puhtaanvalkeaan hankeen. Kieltämättä ensimmäinen kierros oli aika raskas, mutta kierros kierrokselta keveni. Mielessäni kaikuivat runoilijan säkeet :"Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Siinä hiihdellessä mietin myös elämäni latua. Melkoista umpihankihiihtoahan se on ollut, aina ei ole suksi luistanut, ja välillä taas on luistoa ollut ihan liikaa ja pitoa ei taas ollenkaan. Jos katsoo jälkeeni jäänyttä latua, se ei todellakaan ole mennyt suorinta tai helpointa reittiä. Kaikenlaiset pusikot ja kivikotkin on kierretty, ja ladun varteen on jäänyt montakin kuoppaa niihin paikkoihin, joihin kaaduin. Mutta hankeen en ole jäänyt koskaan makaamaan pitkäksi aikaa!

Jos olisin nuorena kuunnellut vanhempien ja viisaampien neuvoja, en olisi 19-vuotiaana suin päin muuttanut suuren rakkauden perässä Meksikoon. En olisi missään nimessä tullut äidiksi 21-vuotiaana, aloittanut yliopisto-opintojani vasta tuoreena äitinä, enkä hankkinut lisää lapsia, ennen kuin tutkinto olisi suoritettu. Valmistuessani odotin viimeisilläni neljättä lastani. Niin, jos olisin kuunnellut kaikkia neuvoja, miten paljon olisikaan jäänyt kokematta! Jos olisin tyytynyt hiihtelemään muiden valmiiksi tekemiä latuja, olisin ehkä päässyt helpommalla ja elänyt paljon tylsemmän elämän.

Umpihangessa tarpoessa saa kulkea sieltä, mistä haluaa, tai mistä pääsee. Väistämättä välillä kulkee harhaan, keli on vaikea tai välineet pettävät, mutta reittisi on omasi. Itse kannat myös vastuun. Toisaalta, vaikka kuinka kulkisit muiden hyvien neuvojen mukaan, metsään voit mennä siltikin.

En halua sanoa, etteikö hyviä neuvoja voisi kuunnella, mutta jokaisen pitää valita oma latunsa itse. Itse se pitää hiihtääkin maaliin asti.