Pokemon-pedagogiikkaa

Oppimisen teoriat ja opetussuunnitelmien perusteet ovat tarpeellisia papereita, mutta kun mietin omaa päivittäistä opetustani, pohjaan ratkaisuni tukevasti käytännön kokemukseen. Sen mukaan kannattaa hyödyntää kaikki sellainen, millä oppilaan saa innostumaan. Tällä hetkellä sellainen on PokemonGo-peli.

 Laitoin alkuviikosta liikkeelle huhun, että keskiviikkona kannattaa tulla kouluun kännykät ladattuina, koska luvassa voi olla yllätys. Oppilaat olivat tietenkin suunnattoman uteliaita, mutta en paljastanut etukäteen mitään. Keskiviikon ensimmäisellä tunnilla laitoin oppilaat ryhmissä selvittämään Kellokosken pokestoppien saloja: kuka ihme on Totti Carlander, jonka patsaalla on yksi pokestoppi, mikä historia on kirkkopuiston kaivolla, kirkon vieressä olevalla Maija-moottorilla ja Kellokosken padolla. Kukin ryhmä valmisti lyhyen tietoiskun aiheestaan. Sitten napattiin kummiluokkalaiset mukaan ja käveltiin. Kaikki vastaantulevat pokemonit sai poimia ja kaikilla matkan varren stopeilla käydä.

Ryhmät valittivat ensin, etteivät muista ulkoa, mitä piti kertoa, mutta keksivät sitten käyttää puhelimiensa nettiä. Paljon tuli jopa opettajalle uutta tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että kirkkopuisto oli alunperin tori, tai että silloin 98-vuotias Totti Carlander oli itse mukana patsaansa paljastamistilaisuudessa kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Joku voi olla sitä mieltä, että tämä on pedakomiikkaa, mutta hei, se toimii: olimme ulkona, liikuimme, opimme kotiseudusta ja harrastimme itsenäistä tiedonhankintaa. Kukaan ei valittanut, koska sille kaikkein epämotivoituneimmallekin oli jotain porkkanaa tarjolla. Ideaa saa vapaasti käyttää ja jalostaa, enkä varmaankaan ole ainoa, joka ilmiötä on hyödyntänyt. Seuraavaksi otan pokemonit avuksi englannin tunnilla.

Opettajan pokemonit

Kiltin tytön syndroma

Minä en ole syntymäkiltti tyttö. Olen ilmeisesti ollut ihan pienestä lähtien helposti kiukustuva ja itsepäinen lapsi, joka on halunnut tehdä asiat omalla tavallaan. Lapsuudessani 50-luvun lopun ja 60-luvun alun Suomessa olivat vielä vallalla perinteiset sukupuoli-ihanteet, joiden mukaan tyttöjen kuului olla sieviä, hiljaisia ja hyväkäytöksisiä. Pojillakin oli varmaan omia roolipaineita, eikä lapsia ylipäänsäkään kannustettu osallistumaan aikuisten keskusteluihin tai olemaan jotakin mieltä asioista. "Lapsen tahto on äidin taskussa", sanottiin. Koulussakaan ei ollut syytä kysellä tai kyseenalaistaa mitään, ellei halunnut häirikön leimaa.

Olen äitini puolelta karjalainen, minkä kyllä huomaa: olen kova puhumaan ja huidon puhuessani käsilläni. Pahaksi onneksi asuimme Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamailla, joissa liikaa puhetta ei tosiaankaan arvostettu. Kasvoin tuntien, että puheliaisuuteni on ehdottomasti vääränlainen ja haitallinen ominaisuus, josta tulisi hankkiutua mitä pikimmin eroon. Kerran jopa isä lupasi maksaa viisi penniä, jos olisin viisi minuuttia hiljaa. En tietenkään kyennyt, ja tätä epäonnistumistani muisteltiin pitkään.

16-vuotiaana lähdin kansainväliseen lukioon Walesiin. Siellä meitä oli 45 maasta, niin monenlaisia, että joukkoon sopeutui ihan helposti. En suinkaan ollut poikkeavan puhelias. Enemmän sopeutumista vaati koulunkäynti, jossa piti opetella uudenlainen asenne: jos et kysellyt mitään tai esittänyt omia mielipiteitä, opettaja ajatteli, ettet ollut kiinnostunut tai ymmärtänyt opetettavaa asiaa. Se ei siis ollutkaan häiriköintiä.

Walesin jälkeen asuin Meksikossa, jossa olin liian omanarvontuntoinen, kun halusin käydä töissä ja ansaita rahaa, vaikka olin naimisissa. Toisaalta osallistuin liian kärkkäästi miesten keskusteluihin, eiväthän nyt naiset mitään politiikasta tai talouselämästä ymmärrä, eikä heidän sovi väittää miehille vastaan. Hyvän naisen ei pidä istua ruokapöytään yhdessä miehensä kanssa, ennen kuin on varmistanut, että miehellä on kaikkea tarvitsemaansa.

Minulla on siis melko pitkä historia vääränlaisena olemisessa. Tästä kaikesta seurasi hankittu kiltin tytön syndroma. Yritin muuttaa itseäni, jotta kelpaisin muille. En halunnut kieltäytyä tekemästä mitään, ettei kukaan suuttuisi, ja lakkaisi pitämästä minusta. Jos jouduin vaikka opettajan työssäni sanomaan jollekin vanhemmalle vastaan, ahdistuin. Joidenkin vanhempien kanssa tilanne meni niin vaikeaksi, että jouduin pitämään sairaslomaa.

Kun ihmiselle kasaantuu tarpeeksi vaikeuksia, hän joko murtuu tai sitten hän muuttuu. Minä valitsin muuttumisen. Ryhdyin miettimään, millainen oikeastaan olenkaan kaiken tämän opitun kiltteilyn alla. Mitä tapahtuisi, jos opettelisin sanomaan ei? Missä ovat rajani? Voinko pitää itsestäni tällaisena, vaikken olisikaan se kiltti, hyväkäytöksinen ja lempeä ihminen, joksi olin yrittänyt muuttua? Vaikka joskus olisin kärttyinen akka? Tuhmaksi en aio ruveta, mutta opettelen ottamaan itseni huomioon paremmin.

Opettajana yritän pitää kirkkaana mielessä omat kokemukseni, ja välittää oppilailleni tunteen hyväksytyksi tulemisesta. Minulla on oppilainani melkomoinen kirjo lapsia. On hiljaisia ja äänekkäitä, kaikesta innostuvia, ja niitä, joita saa houkutella mukaan, hyvin keskittyviä ja niitä, joiden ajatukset menevät joka suuntaan yhtä aikaa. Jotkut tarvitsevat paljon opettajan apua, toiset pärjäävät alkuun autettuina, jotkut ihan itsenäisesti. Kaikista ei ainakaan vielä alaluokilla ole itsenäiseen tiedonhakuun. Opettajan suurin haaste on edelleenkin siinä, miten antaa jokaiselle tarvitsemansa ja auttaa jokaista kasvamaan omien edellytystensä mukaan. Joidenkin oppilaiden kohdalla opettajan pitää olla vahvemmin läsnä kuin toisten. Omassa luokassani on oppilaita, joille voi antaa ohjeet ja jättää heidät selviytymään hommasta itsenäisesti, mutta myös niitä, jotka eivät sillä tyylillä saa mitään tehtyä. Jättäisin heidät opettajana heitteille, jos en antaisi sitä apua, mitä he tarvitsevat. En halua, että kukaan oppilaani tuntee olevansa vääränlainen oppilas.

Uusi opetussuunnitelma - oppimisen vallankumousko?

Helsingin Sanomat otsikoi pari päivää sitten, että kouluissa on tehty kesällä vallankumous. Ihmeellistä. Kukahan sitä siellä on ollut tekemässä, kun oppilaat ja opettajat ovat olleet lomalla? Meidän koulussa oli kyllä tehty suursiivous, mutta muunlaista vallankunousta ei kyllä näkynyt.

Olen ollut luokanopettajana jo pitkään, ja opetussuunnitelmauudistuksia on osunut urani varrelle jo useita. Tietenkin opseja pitää uudistaa, mutta mikään niistä ei ole välittömästi aiheuttanut isompaa mullistusta, saati vallankumousta. Muutoksia tulee niiden myötä ja niistä huolimatta, yhteiskunnan yleisen muutoksen ja teknologian kehittymisen myötä.

Tämänkertaisessa uudistuksessa minua on häirinnyt alusta lähtien sen opettajia vähättelevä ja syyllistävä sävy. Tähän asti kaikki on tehty väärin, oppilas on ollut passiivinen opetuksen kohde, ei aktiivinen osallistuja ja oppiainerajoista on pidetty tiukasti kiinni. Ihmettelen, miten näin surkealla opetuksen tasolla on päästy maailman huippumaaksi! Lapsuudessani 60-luvulla koulu saattoikin olla tällainen, mutta siitä on tultu jo pitkälle. Käsi ylös kollegat, kuka on pitänyt oppilaita vain passiivisena oliona, jonka päähän tietoa kaadetaan? Kuka ei ole rikkonut oppiainerajoja, eheyttänyt opetusta, teettänyt projekteja? Itse en tunne yhtään tämänkaltaista opettajaa. Jo minun opiskeluaikanani - joka ei ollut ihan äsken- puhuttiin paljon näistä asioista, ja tutustuimme erilaisiin tapoihin suunnitella opetusta aihekokonaisuuksien ympärille. En kritisoi uudistusta siitä, että se olisi huono, vaan siitä, ettei se ole mikään uudistus. Näin on toimittu jo pitkään.

Paljon ihan oikeastikin uutta pitäisi opetella. Tietotekniikan kehitys tarjoaa paljon välineitä opetukseen. On surullista, että opettajien täydennyskoulutus on niin vähäistä. Miten opettaja pystyy opettamaan esim. ohjelmointia, jos hän ei itsekään osaa? Ei riitä, että joku koulusta käy koulutuksessa, kaikkien pitää saada se. Tähän pitäisi ehdottomasti panostaa myös rahallisesti, niin että opettajan ei tarvitse ottaa palkatonta virkavapaata ja maksaa matkoja ja kurssimaksuja itse, jotta hän voisi toteuttaa uutta opetussuunnitelmaa. Opettajia syyllistetään helposti siitäkin, että he eivät pysty opettamaan uusinta teknologiaa hyväksikäyttäen.

Jäämme siis odottelemaan sitä vallankumousta. Kukapa tietää, ehkä kohta alkavana lukuvuonna kaikista oppilaistani kuoriutuu tietoa aktiivisesti etsiviä ja siihen kriittisesti suhtautuvia oppijoita, joilla on loistavat kommunikaatio- ja tvt-taidot, Minä astun syrjään luokan edestä ja kannustan vain vähäsen takarivistä.

Omin pikku kätösin

Minä en ole synnynnäisesti kätevä käsistäni. Kansakoulussa en millään saanut patalappuvirkkaukseni reunoja pysymään suorana, enkä edes osannut pidellä koukkua oikein päin. Siihen aikaan ei paljoa kasvatuksessa sievistelty: opettaja teki minusta koko luokan pilkan aiheen kiinnittämällä kaikkien huomion väärään otteeseeni. Keskikoulun päättötodistuksessa käsityönumeroni oli 6. Kuljin siis peukalo keskellä kämmentä - leima otsassani pitkään.

 Teinivuosinani 70-luvulla tulivat muotiin värikkäät isoäidinneliöistä virkatut ponchot ja kun tätini oli neuvonut yhden neliön teon, samalla reseptillä syntyivät kaikki muutkin.Suureksi ihmeekseni - ja kaikkien muiden tyrmistykseksi- sain aikaan ruskeakeltaisen ponchon. Muistan vieläkin sen voittajafiiliksen!

Tuosta alkoi matkani käsillätekemisen maailmaan. Harmittaa, että en ole tullut pitäneeksi kirjaa tai valokuvanneeksi kaikkea, mitä olen itse tehnyt. Olen ommellut vaatteita itselleni ja muille, kutonut, virkannut, kirjaillut, huovuttanut ja viimeisimpänä intohimona tehnyt koruja. Ison osan töistäni olen antanut pois lahjoina tai jo alunperin tehnyt jollekin muulle. Varhaisimpia ompeluksiani en varmasti kehtaisi enää pitää, mutta taito on kasvanut tehdessä.

 Olen myös käynyt kursseja. Korunteko lähti liikkeelle kansalaisopiston lyhytkurssilla ja kansallispukuni tein myös kansalaisopiston kurssilla. Siinä meni koko lukuvuosi, mutta kun komea Antrean puku valmistui keväällä, teki mieli lähettää kuva sille kansakoulun opettajalle, joka luokitteli minut toivottomaksi tapaukseksi. Kansallispuvussa on paljon erilaisia työvaiheita, ja niin vain se tumpeloksi tuomitultakin onnistui ja on yhä käytössä 30 vuoden jälkeenkin.

Kun jollakin omalla oppilaallani on vaikeuksia oppia jotakin käden taitoa, kerron aina heille omista alkuhankaluuksistani. On tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei opi helposti, mutta sitä enemmän nauttii onnistumisesta, mitä kovempaa työtä se on vaatinut. Ei hassumpi oppi yleensäkään elämään!