Ikä ei ole vain numero

Suositun hokeman mukaan ikä on vain numero. Taannoin keskustelin veljeni kanssa asiasta ja totesimme, että tuon lausahduksen on lanseerannut joku nuori, jolla ei vielä ole vanhenemisen tuomia kremppoja. Vaikka olisi miten perusterve, reipas ja mieleltään nuori, ajetut kilometrit alkavat näkyä ja tuntua näillä vuosikymmenillä. Kenellä pettää selkä, kellä polvi. Omilla elintavoilla voi toki vaikuttaa paljonkin, mutta kaikki kuluu ennen pitkää, myös ihmisen elimistö.

Joskus kuvittelin, että täyttäessäni 60 vuotta, olen seesteinen ja viisas elämän suurien totuuksien haltija. Nyt kun syntymäpäivääni on aikaa vajaat kaksi kuukautta, voin todeta, että viisastumatta jäin, ellei jokin suuri valaistuminen iske pian. Elämän varrella oppii pakostikin yhtä ja toista, jotkut asiat ilolla ja vapaaehtoisesti ja monet taas hammasta purren pakolla, mutta oma sisin pysyy kuitenkin hämmästyttävän samana. Jos voisin valita uudelleen kaikissa niissä kohdissa, missä ilmeisesti tein väärän valinnan, mikä takaa, että edelleenkään osaisin olla järkevämpi? Sama epätäydellinen itseni olen edelleenkin.

Mitä olen sitten oppinut? Nämä ovat asioita, jotka kaikki tiedämme, mutta joiden sisäistämiseen menee loppuikä. Tässäpä listaa:

1. Elämästä ei selviä kuivin jaloin, eikä edes hengissä. Ennemmin tai myöhemmin tulee turpiin jokaiselle. Siitä selviäminen ja jaloilleen nouseminen on taitolaji, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Joskus tälle tielle tulee päätös.
2. Kaikista elämänvaiheista kannattaa nauttia sen minkä voi. Mikään niistä ei enää palaa. 
3. Kaikki teemme roppakaupalla virheitä, toiset vain osaavat peittää sen paremmin. Toisten tai oman itsensä syyllistäminen kannattaa lopettaa.
4. Monenlaiset polut voivat johtaa perille. Jos tuli valittua kiertotie tai peräti harhapolku, sen varrella voi oppia, kokea tai nähdä jotakin, mitä suoremman reitin varrella ei olisi kohdannut.
5. Jos kaatuu, on hyvä nousta ripeästi ylös. Jos ei heti pysty, voi katsella maailmaa eri näkökulmasta hetken, ja yrittää sitten uudelleen.
6. Ei kannata jossitella. Et tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisit valinnut toisin. Lopputulos olisi voinut olla paljon huonompi.
7. Jos kaikki näyttää kertakaikkiaan synkältä ja toivottomalta, lähde vaikka lenkille luontoon, jos jaksat, tai istu kynttilän valossa ja kuuntele musiikkia. Ajattele hyvää itsestäsi. Jos mokasit, ainakin yritit tehdä jotakin. Jos joku vihaa sinua, ehkä hän ei ole vaivautunut tutustumaan sinuun tai on itse suurissa ongelmissa. Ne, jotka eivät koskaan mokaa, ovat joko suuria valehtelijoita, tai täysin veteliä tyyppejä, jotka eivät edes yritä mitään. 
8. Me olemme kaikki vain ihmisiä. Joskus ihania, joskus sietämättömiä. Vaikka et pitäisi jostakusta, häntä voi yrittää suvaita. Hänelläkin on tarinansa.

En minä näitä kaikkia kohtia aina itsekään osaa noudattaa! Ehkä sitten, kun täytän 70 tai 80, olen viisastunut lisää. Tai sitten ei...

Pokemon-pedagogiikkaa

Oppimisen teoriat ja opetussuunnitelmien perusteet ovat tarpeellisia papereita, mutta kun mietin omaa päivittäistä opetustani, pohjaan ratkaisuni tukevasti käytännön kokemukseen. Sen mukaan kannattaa hyödyntää kaikki sellainen, millä oppilaan saa innostumaan. Tällä hetkellä sellainen on PokemonGo-peli.

 Laitoin alkuviikosta liikkeelle huhun, että keskiviikkona kannattaa tulla kouluun kännykät ladattuina, koska luvassa voi olla yllätys. Oppilaat olivat tietenkin suunnattoman uteliaita, mutta en paljastanut etukäteen mitään. Keskiviikon ensimmäisellä tunnilla laitoin oppilaat ryhmissä selvittämään Kellokosken pokestoppien saloja: kuka ihme on Totti Carlander, jonka patsaalla on yksi pokestoppi, mikä historia on kirkkopuiston kaivolla, kirkon vieressä olevalla Maija-moottorilla ja Kellokosken padolla. Kukin ryhmä valmisti lyhyen tietoiskun aiheestaan. Sitten napattiin kummiluokkalaiset mukaan ja käveltiin. Kaikki vastaantulevat pokemonit sai poimia ja kaikilla matkan varren stopeilla käydä.

Ryhmät valittivat ensin, etteivät muista ulkoa, mitä piti kertoa, mutta keksivät sitten käyttää puhelimiensa nettiä. Paljon tuli jopa opettajalle uutta tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että kirkkopuisto oli alunperin tori, tai että silloin 98-vuotias Totti Carlander oli itse mukana patsaansa paljastamistilaisuudessa kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Joku voi olla sitä mieltä, että tämä on pedakomiikkaa, mutta hei, se toimii: olimme ulkona, liikuimme, opimme kotiseudusta ja harrastimme itsenäistä tiedonhankintaa. Kukaan ei valittanut, koska sille kaikkein epämotivoituneimmallekin oli jotain porkkanaa tarjolla. Ideaa saa vapaasti käyttää ja jalostaa, enkä varmaankaan ole ainoa, joka ilmiötä on hyödyntänyt. Seuraavaksi otan pokemonit avuksi englannin tunnilla.

Opettajan pokemonit

Kiltin tytön syndroma

Minä en ole syntymäkiltti tyttö. Olen ilmeisesti ollut ihan pienestä lähtien helposti kiukustuva ja itsepäinen lapsi, joka on halunnut tehdä asiat omalla tavallaan. Lapsuudessani 50-luvun lopun ja 60-luvun alun Suomessa olivat vielä vallalla perinteiset sukupuoli-ihanteet, joiden mukaan tyttöjen kuului olla sieviä, hiljaisia ja hyväkäytöksisiä. Pojillakin oli varmaan omia roolipaineita, eikä lapsia ylipäänsäkään kannustettu osallistumaan aikuisten keskusteluihin tai olemaan jotakin mieltä asioista. "Lapsen tahto on äidin taskussa", sanottiin. Koulussakaan ei ollut syytä kysellä tai kyseenalaistaa mitään, ellei halunnut häirikön leimaa.

Olen äitini puolelta karjalainen, minkä kyllä huomaa: olen kova puhumaan ja huidon puhuessani käsilläni. Pahaksi onneksi asuimme Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamailla, joissa liikaa puhetta ei tosiaankaan arvostettu. Kasvoin tuntien, että puheliaisuuteni on ehdottomasti vääränlainen ja haitallinen ominaisuus, josta tulisi hankkiutua mitä pikimmin eroon. Kerran jopa isä lupasi maksaa viisi penniä, jos olisin viisi minuuttia hiljaa. En tietenkään kyennyt, ja tätä epäonnistumistani muisteltiin pitkään.

16-vuotiaana lähdin kansainväliseen lukioon Walesiin. Siellä meitä oli 45 maasta, niin monenlaisia, että joukkoon sopeutui ihan helposti. En suinkaan ollut poikkeavan puhelias. Enemmän sopeutumista vaati koulunkäynti, jossa piti opetella uudenlainen asenne: jos et kysellyt mitään tai esittänyt omia mielipiteitä, opettaja ajatteli, ettet ollut kiinnostunut tai ymmärtänyt opetettavaa asiaa. Se ei siis ollutkaan häiriköintiä.

Walesin jälkeen asuin Meksikossa, jossa olin liian omanarvontuntoinen, kun halusin käydä töissä ja ansaita rahaa, vaikka olin naimisissa. Toisaalta osallistuin liian kärkkäästi miesten keskusteluihin, eiväthän nyt naiset mitään politiikasta tai talouselämästä ymmärrä, eikä heidän sovi väittää miehille vastaan. Hyvän naisen ei pidä istua ruokapöytään yhdessä miehensä kanssa, ennen kuin on varmistanut, että miehellä on kaikkea tarvitsemaansa.

Minulla on siis melko pitkä historia vääränlaisena olemisessa. Tästä kaikesta seurasi hankittu kiltin tytön syndroma. Yritin muuttaa itseäni, jotta kelpaisin muille. En halunnut kieltäytyä tekemästä mitään, ettei kukaan suuttuisi, ja lakkaisi pitämästä minusta. Jos jouduin vaikka opettajan työssäni sanomaan jollekin vanhemmalle vastaan, ahdistuin. Joidenkin vanhempien kanssa tilanne meni niin vaikeaksi, että jouduin pitämään sairaslomaa.

Kun ihmiselle kasaantuu tarpeeksi vaikeuksia, hän joko murtuu tai sitten hän muuttuu. Minä valitsin muuttumisen. Ryhdyin miettimään, millainen oikeastaan olenkaan kaiken tämän opitun kiltteilyn alla. Mitä tapahtuisi, jos opettelisin sanomaan ei? Missä ovat rajani? Voinko pitää itsestäni tällaisena, vaikken olisikaan se kiltti, hyväkäytöksinen ja lempeä ihminen, joksi olin yrittänyt muuttua? Vaikka joskus olisin kärttyinen akka? Tuhmaksi en aio ruveta, mutta opettelen ottamaan itseni huomioon paremmin.

Opettajana yritän pitää kirkkaana mielessä omat kokemukseni, ja välittää oppilailleni tunteen hyväksytyksi tulemisesta. Minulla on oppilainani melkomoinen kirjo lapsia. On hiljaisia ja äänekkäitä, kaikesta innostuvia, ja niitä, joita saa houkutella mukaan, hyvin keskittyviä ja niitä, joiden ajatukset menevät joka suuntaan yhtä aikaa. Jotkut tarvitsevat paljon opettajan apua, toiset pärjäävät alkuun autettuina, jotkut ihan itsenäisesti. Kaikista ei ainakaan vielä alaluokilla ole itsenäiseen tiedonhakuun. Opettajan suurin haaste on edelleenkin siinä, miten antaa jokaiselle tarvitsemansa ja auttaa jokaista kasvamaan omien edellytystensä mukaan. Joidenkin oppilaiden kohdalla opettajan pitää olla vahvemmin läsnä kuin toisten. Omassa luokassani on oppilaita, joille voi antaa ohjeet ja jättää heidät selviytymään hommasta itsenäisesti, mutta myös niitä, jotka eivät sillä tyylillä saa mitään tehtyä. Jättäisin heidät opettajana heitteille, jos en antaisi sitä apua, mitä he tarvitsevat. En halua, että kukaan oppilaani tuntee olevansa vääränlainen oppilas.

Uusi opetussuunnitelma - oppimisen vallankumousko?

Helsingin Sanomat otsikoi pari päivää sitten, että kouluissa on tehty kesällä vallankumous. Ihmeellistä. Kukahan sitä siellä on ollut tekemässä, kun oppilaat ja opettajat ovat olleet lomalla? Meidän koulussa oli kyllä tehty suursiivous, mutta muunlaista vallankunousta ei kyllä näkynyt.

Olen ollut luokanopettajana jo pitkään, ja opetussuunnitelmauudistuksia on osunut urani varrelle jo useita. Tietenkin opseja pitää uudistaa, mutta mikään niistä ei ole välittömästi aiheuttanut isompaa mullistusta, saati vallankumousta. Muutoksia tulee niiden myötä ja niistä huolimatta, yhteiskunnan yleisen muutoksen ja teknologian kehittymisen myötä.

Tämänkertaisessa uudistuksessa minua on häirinnyt alusta lähtien sen opettajia vähättelevä ja syyllistävä sävy. Tähän asti kaikki on tehty väärin, oppilas on ollut passiivinen opetuksen kohde, ei aktiivinen osallistuja ja oppiainerajoista on pidetty tiukasti kiinni. Ihmettelen, miten näin surkealla opetuksen tasolla on päästy maailman huippumaaksi! Lapsuudessani 60-luvulla koulu saattoikin olla tällainen, mutta siitä on tultu jo pitkälle. Käsi ylös kollegat, kuka on pitänyt oppilaita vain passiivisena oliona, jonka päähän tietoa kaadetaan? Kuka ei ole rikkonut oppiainerajoja, eheyttänyt opetusta, teettänyt projekteja? Itse en tunne yhtään tämänkaltaista opettajaa. Jo minun opiskeluaikanani - joka ei ollut ihan äsken- puhuttiin paljon näistä asioista, ja tutustuimme erilaisiin tapoihin suunnitella opetusta aihekokonaisuuksien ympärille. En kritisoi uudistusta siitä, että se olisi huono, vaan siitä, ettei se ole mikään uudistus. Näin on toimittu jo pitkään.

Paljon ihan oikeastikin uutta pitäisi opetella. Tietotekniikan kehitys tarjoaa paljon välineitä opetukseen. On surullista, että opettajien täydennyskoulutus on niin vähäistä. Miten opettaja pystyy opettamaan esim. ohjelmointia, jos hän ei itsekään osaa? Ei riitä, että joku koulusta käy koulutuksessa, kaikkien pitää saada se. Tähän pitäisi ehdottomasti panostaa myös rahallisesti, niin että opettajan ei tarvitse ottaa palkatonta virkavapaata ja maksaa matkoja ja kurssimaksuja itse, jotta hän voisi toteuttaa uutta opetussuunnitelmaa. Opettajia syyllistetään helposti siitäkin, että he eivät pysty opettamaan uusinta teknologiaa hyväksikäyttäen.

Jäämme siis odottelemaan sitä vallankumousta. Kukapa tietää, ehkä kohta alkavana lukuvuonna kaikista oppilaistani kuoriutuu tietoa aktiivisesti etsiviä ja siihen kriittisesti suhtautuvia oppijoita, joilla on loistavat kommunikaatio- ja tvt-taidot, Minä astun syrjään luokan edestä ja kannustan vain vähäsen takarivistä.

Omin pikku kätösin

Minä en ole synnynnäisesti kätevä käsistäni. Kansakoulussa en millään saanut patalappuvirkkaukseni reunoja pysymään suorana, enkä edes osannut pidellä koukkua oikein päin. Siihen aikaan ei paljoa kasvatuksessa sievistelty: opettaja teki minusta koko luokan pilkan aiheen kiinnittämällä kaikkien huomion väärään otteeseeni. Keskikoulun päättötodistuksessa käsityönumeroni oli 6. Kuljin siis peukalo keskellä kämmentä - leima otsassani pitkään.

 Teinivuosinani 70-luvulla tulivat muotiin värikkäät isoäidinneliöistä virkatut ponchot ja kun tätini oli neuvonut yhden neliön teon, samalla reseptillä syntyivät kaikki muutkin.Suureksi ihmeekseni - ja kaikkien muiden tyrmistykseksi- sain aikaan ruskeakeltaisen ponchon. Muistan vieläkin sen voittajafiiliksen!

Tuosta alkoi matkani käsillätekemisen maailmaan. Harmittaa, että en ole tullut pitäneeksi kirjaa tai valokuvanneeksi kaikkea, mitä olen itse tehnyt. Olen ommellut vaatteita itselleni ja muille, kutonut, virkannut, kirjaillut, huovuttanut ja viimeisimpänä intohimona tehnyt koruja. Ison osan töistäni olen antanut pois lahjoina tai jo alunperin tehnyt jollekin muulle. Varhaisimpia ompeluksiani en varmasti kehtaisi enää pitää, mutta taito on kasvanut tehdessä.

 Olen myös käynyt kursseja. Korunteko lähti liikkeelle kansalaisopiston lyhytkurssilla ja kansallispukuni tein myös kansalaisopiston kurssilla. Siinä meni koko lukuvuosi, mutta kun komea Antrean puku valmistui keväällä, teki mieli lähettää kuva sille kansakoulun opettajalle, joka luokitteli minut toivottomaksi tapaukseksi. Kansallispuvussa on paljon erilaisia työvaiheita, ja niin vain se tumpeloksi tuomitultakin onnistui ja on yhä käytössä 30 vuoden jälkeenkin.

Kun jollakin omalla oppilaallani on vaikeuksia oppia jotakin käden taitoa, kerron aina heille omista alkuhankaluuksistani. On tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei opi helposti, mutta sitä enemmän nauttii onnistumisesta, mitä kovempaa työtä se on vaatinut. Ei hassumpi oppi yleensäkään elämään!

PokemonGo villitsee vanhankin

Minun lapsuudessani 60-luvulla ei istuttu tietokoneiden ääressä. Iltakaudet juostiin ulkona leikkimässä kymmentä tikkua, kirkonrottaa, vinkkiä ja mitä vain muuta, missä luontaista liikuntaa sai varmasti tarpeeksi. Kun ei ollut kännyköitä, äidit saivat käytellä äänijänteitään huudellessaan iltaisin jälkikasvuaan kotiin. Pelejäkin oli, lauta- ja korttipelejä. En siis todellakaan kuulu diginatiiveihin.

Tietokonepelit tulivat laajemmin omien lasteni lapsuusvuosina. Ruuhkavuosia elävä suurperheen äiti ei niihin ehtinyt vilkaista, eikä olisi ollut mielenkiintoakaan, lähinnä epäluuloja vaan.

Kun jo aikuistunut jälkikasvu ja media alkoivat rummuttaa uutta PokemonGO-peliä, kiinnostuin silti. Olen jo pitkään puhunut lasten liikunnan vähenemisestä ja yrittänyt miettiä, miten opetuksesta voisi tehdä liikkuvampaa. Tässä oli ideaa: se saa pelaajat liikkeelle. Arvelin, että koulun alkaessa oppilaani varmasti intoilevat pelistä, ja on hyvä tietää, mistä on kyse. En osannut arvata, että hurahtaisin itse pelistä. Minua eivät kiinnosta hahmot sinänsä, eikä niiden kehittäminen tai niiden väliset taistelut, mutta kummasti tuo iltalenkkiin lisää mielenkiintoa se, että voi löytää uusia Pokemoneja. Kun joku muna vaatii kuoriutuakseen enää vajaan kilometrin, tai pokestop on jossakin lähettyvillä,  tulee lenkkiä vähän pidennettyä.

Peli saattaa olla myös vaarallinen, jos ei kiinnitä riittävästi huomiota ympäristöönsä. Itse opin tämän kantapään kautta, vai pitäisikö sanoa polvien kautta. Kävelin innoissani puhelinta tuijotellen alamäkeä, astuin jotenkin huonosti ja tuiskahdin maahan. Polvet aukesivat ja hetken otin lukua, mutta mitään ei sentään murtunut. Harmitti ja nolotti: näköetäisyydellä terassin täysi kaljatuopin kohottelijoita tuijotti lankeemustani. Teki mieli huutaa, että olen kyllä ihan vesiselvä, mutta muuten vain pöljä. There' s no fool like an old fool!

                                          Taisteluarvet


Liikunnan lisääminen tekisi lähes kaikille hyvää. Minun sukupolvelleni pelaaminen ei ole kovin luontevaa, eivätkä Pokemonit merkitse mitään. Voisiko meille kehittää jotakin vastaavaa? Hirviöiden sijaan voisi etsiä  jotakin muuta, vaikka kasveja tai eläimiä tai vaikkapa virtuaalirahaa. Mielikuvitukseni askartelee myös mahdollisuuksissa kehitellä oppimispelejä, joissa oppilaan pitää liikkua vastauksia löytääkseen. Kerää virtuaalisesti Euroopan valtiot? Kolmen kertotaulun vastaukset? Englannin epäsäännölliset verbit? Historian hahmot?

Rakkautta netistä

Ensimmäinen avioliittoni päättyi jokseenkin ikävissä tunnelmissa. Harvoinhan liitot päätetään iloisin mielin, eikä tilannetta helpota yhtään se, että joutuu jätetyksi toisen naisen takia. Mutta kaikesta on päästävä yli, enkä ajatellutkaan viettää loppuelämääni yksin. Liki viisikymppinen yksinhuoltajaäiti törmää vain siihen(kin) ongelmaan, että uuden puolison löytäminen on vaikeampaa kuin nuorena. Oma "markkina-arvo" on selvästi laskenut ja samalla elämänkokemuksen myötä ehkä käsitys siitä, mikä itselle sopii, vahvistunut. Kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen on entistä vaikeampaa.

Omalla kohdallani kapakat eivät tulleet kysymykseen, koska en juuri juo, ja olen armottoman iltauninen. En jaksaisi riekkua selvinpäin missään pikkutunneille, enkä edes uskonut kapakasta löytäväni sellaista miestä, jota etsin. Työpaikkani on naisvaltainen, eikä harrastuksista (kuorolaulu, zumba ja käsityöt) ollut asiassa apua.

Päätin siis kokeilla nettiä lähipiirini kauhistuksesta huolimatta. Äitini oli varma, että netistä ei löydy kuin seksihulluja sarjamurhaajia. Ihmettelin, miksi kukaan sellainen ottaisi minun ikäiseeni yhteyttä, mutta lupasin kuitenkin varoa. Nuoremmilla on ehkä toisenlaisia kokemuksia, mutta minuun yhteyttä ottaneet tuntuivat pääosin olevan liikkeellä tositarkoituksella. Pettymyksiäkin toki tuli ja seurusteluja, jotka eivät sitten pitemmän päälle kantaneet, mutta lopulta jo aika turhautuneena päätin yrittää vielä kerran. Laitoin oman ilmoituksen, ja katselin miesten ilmoituksia. Sieltä bongasin erään kiinnostavalta tuntuvan helsinkiläismiehen, jolle laitoin meiliä. Hän vastasi, laitoin kuvani, ja melko pian päätimme tavata. Varovaisena ihmisenä olin sopinut siskoni kanssa, että hän soittaa tunnin päästä, ja jos treffikumppani on ihan mahdoton, saan soitosta jonkin tekosyyn lähteä loukkaamatta häntä.

Näin hänet ensimmäistä kertaa Cafe Espan edustalla, jossa hän pienessä sateessa seisoi odottamassa. Hän tuntui heti miellyttävältä, ja tunne vain vahvistui, kun kahvittelimme pitkään. Sisko soitti, mutta lopetin puhelun lyhyeen. Kun emme enää kehdanneet istua tyhjien kahvikuppien ääressä, vaihdoimme Vanhan Kellariin päivätansseihin. Ensimmäiset treffit kestivät kuusi tuntia. Pian tapasimme uudelleen, kuukauden päästä sovimme yhteen muutosta ja parin kuukauden päästä hän kosi. Meidät vihittiin parin vuoden päästä ensitreffeistä. Kummankin lähipiiri haukkoi aluksi henkeään nopean vauhtimme takia, mutta ovat tulleet huomaamaan saman kuin mekin: me tosiaan sovimme toisillemme. Olen kertonut aina rehellisesti, mistä mieheni löysin, ja on ollut huvittavaa seurata reaktioita. Nuorempien mielestä siinä ei ole mitään kummallista, mutta monen omanikäisemme tai vanhemman ilme näyttää siltä, että olemme paljastaneet häpeällisen salaisuuden. Netistä? Voi kauhea!

Netissä voi hoitaa pankkiasioita, shoppailla, varata matkoja, keskustella, pitää yhteyttä eri tahoihin. Miksi ei voisi myös elämänkumppania löytää netistä? Onnea se ei takaa, mutta sitä ei takaa mikään muukaan tutustumispaikka. Minä en olisi mieheeni törmännyt missään muualla. Onneksi netti saattoi meidät yhteen!

                                                       Häämme Kellokosken kirkossa heinäkuussa 2010.

Puutarhaideoita asuntomessuilta

Kuten profiilissani kerron, olen vanhempi naishenkilö, mikä minun tapauksessani tarkoittaa noin kuusikymppistä. Tämän ikäinen puutarhafani alkaa kummasti arvostaa ratkaisuja, joissa on otettu huomioon helppohoitoisuus ja ergonomia. Alhaalla kykkiminen ei ole enää erityisen helppoa ja sieltä ylösnouseminen ei suju kovinkaan sulokkaasti, ja pienikin kitkemisrupeama tuntuu kolotuksina eri puolilla. Asuntomessuilla oli paljon selkää säästäviä ratkaisuja:

Herukkapensaita oli vartettu runkoon niin, että sadon korjaaminen sujuu seisten. Paljon oli myös kohopenkkejä ja laatikoita:

Hoitotoimenpiteet eivät suju ihan seisten, mutta voisin kuvitella, että jakkaralla istuen ne kyllä onnistuvat.                                                                                                                                     

Nurmikoiden tilalla oli kunttaa tai maanpeitekasveja, jotka hoitavat itse itsensä. Kekkilän osastolta löytyi pljon hyviä puutarhaideoita. Erilaisia  katteita käyttämällä rikkaruohot saa pidettyä kurissa ja lopputulos on siisti ja viimeistelty:

Samalla osastolla oli myös turveharkkoreunus kukkapenkissä:

Se on edullisempi kuin kivireunus ja kuulemma sammaloituu kauniisti. 

Pihoilla oli monenlaisia rakennuksia saunoista huvimajoihin, pergoloihin ja porealtaisiin. Terassitkin olivat isoja. Tosi sääli, että kesä on meillä niin lyhyt!

Sisustusideoita asuntomessuilta

Kävin viimeksi asuntomessuilla Hyvinkäällä kolme vuotta sitten. Silloin menin remonttia tekevän poikani seuraksi sisustusideoita katselemaan. Messujen yleislinja oli todella tylsä: sama valkoinen - harmaa- beessi värimaailma lähes kaikissa asunnoissa, aivan kuin saman sisustajan käsialaa.

Tämänkertaisilla Seinäjoen asuntomessuilla kävimme mieheni kanssa, koska oma rakennusprojekti on vireillä. Toki katselin sillä silmällä myös sisustuksia, ja ilahduin siitä, että linja oli monipuolisempi kuin Hyvinkäällä. Sisustuksia oli moneen makuun rönsyilevästä blingbling-sisustuksesta siihen perinteiseen pohjoismaalaiseen vaaleaan.

Tässä muutamia poimintoja.
Yhdessä messutalossa suoraan tapetin päälle oli maalattu koivuja. Lopputulos oli mielestäni kaunis:

 Samassa talossa oli myös toisenlainen tapettimaalaus:

En tiedä, miten tämä on tehty, mutta ainakin vesivärimaalauksessa samanlaisen saa aikaan, kun kostealle pohjalle vedetään väriä. Puuta oli käytetty yllättävissäkin paikoissa:

Hiukan jäin miettimään, miten hyvin maalattu lauta kestää kosteutta.

Saunat olivat pääosin hyvin tummia, jopa mustia, mutta aivan valkoinenkin sauna oli joukossa:

Kun en ole mikään kliinisen valkoisen sisustuksen ystävä, ilahduin värien ja erilaisten pintojen käytöstä. Kaiken ei tarvitse näyttää sairaalahuoneelta:

Tämän kylpyhuoneen laatoitus oli suorastaan itämaisen runsas.
Katonkaan ei tarvitse olla tylsä:

Tässä katossa oli tapettia.

Myös puuta oli käytetty kekseliäästi.

Viihdyin messuilla ja sain paljon ideoita uuteen kotiin, vaikka sitä ihan juuri omanlaista ratkaisua ei löytynytkään.                                                                                                                                        

Mustaviininmarjalehtikääryleet

Mahtavaa - viisiosainen yhdyssana. Vain opettajaihminen voi innostua moisesta : )

Asuessani Arabiemiraateissa ihastuin viininlehtikääryleisiin, mutta niitä on kohtuullisen vaikea tehdä Suomessa. Ainakaan täällä Kehä kolmosen ulkopuolella ei myydä tuoreita viininlehtiä lähikaupassa. Oman puutarhan mustaviinimarjan lehdet ovat loistava korvike, itse asiassa vielä aromikkaampia. Olen kokeillut monenlaisia netistä löytämiäni reseptejä, mutta lopulta tein oman sovelluksen, koska aina jokin asia oli pielessä: riisi jäi ohjetta noudattamalla kovaksi tai sitruunaa oli liikaa.

Aluksi tarvitaan tietenkin mustaviinimarjan lehtiä, mitä isompia, sen parempi. Niitä keitetään viitisen minuuttia, ja valutetaan kuiviksi. Täytteeseen voi laittaa riisiä, riisi-ohra seosta tai pelkkää ohraa. Kuullotan ensin öljyssä currya ja sipulia, lisään riisin ja kääntelen jonkin aikaa, Sitten kanalientä ja keitetään lähes kypsäksi. Maustetaan sitruuna- tai limemehulla, suolalla ja tuoreilla mintunlehdillä. Kääryleisiin voi loistavasti sekoittaa myös jauhelihaa tai sieniä.

Valutetun lehden päälle laitetaan täytettä ja kääritään kaalikääryleen tapaan. Jos lehti on kovin pieni, niitä voi laittaa pari päällekkäin. Ne ladotaan kevyesti öljytyn kattilan pohjalle, päälle kaadetaan oliiviöljyä ja puolikkaan sitruunan mehu ja vettä niin paljon, että kääryleet peittyvät. Sitten lautanen tai kansi päälle ja keitetään puolisen tuntia pienellä lämmöllä.

Kannattaa malttaa mielensä ja antaa niiden jäähtyä, koska ne ovat parhaimmillaan kylminä.

 Tänään on pakko tehdä uusia, söimme kahdestaan koko satsin päivässä...

Kukkahattutäti - ja ylpeä siitä

Kukkahattutätiä ei yleisesti pidetä tavoittelemisen arvoisena tittelinä. Kukkahattutädithän ovat jotenkin naurettavia, vanhempia naisia, joiden parasta ennen päiväys on aikaa mennyt. Lisäksi heidän asenteensa ovat aivan takapajuisia tai suorastaan vaarallisia: he ovat niitä, jotka hyysäisivät pakolaisia ja sosiaalitapauksia. Kukaan edistyksellisen ja modernin henkilön imagoa tavoitteleva ei taatusti halua olla kukkahattutäti.

Tädithän ovat tietenkin naisia. Samanikäinen mies voi rauhassa hehkutella uutta onnea vaihdettuaan puolisonsa puolta nuorempaan ja aloitettuaan uuden perheen. Tädeille se - onneksi - ei ole mahdollista. Samanikäinen mies voi viskin ja tupakan karhentamalla äänellä laukoa typeryyksiä mediassa, ilman että häntä pidetään naurettavana, jos hänellä on rahaa, valtaa tai molempia. Raitis täti on vain säälittävä nössö, joka ei ole osannut ottaa elämästä iloa irti.

Aika monessa juhlassa olen joutunut kiusallisesti selittämään, miksi en juo itseäni känniin. Saatan ottaa lasin viiniä, enkä halua enempää. Itse en millään lailla kommentoi muiden ihmisten juomista, mutta jostain syystä selvänä pysyttelevän pitäisi perustella, miksi ei juo. Ei huvita, ei kelpaa selitykseksi. Olen saanut kuulla olevani tiukkapipo ja ilonpilaaja, vaikka minä olen yleensä se, joka tanssii ja nauraa eniten. En vain tilitä räkä poskella elämäni murheita pikkutunneilla, uhoa nousuhumalassa, enkä varsinkaan haasta riitaa - enkä kärsi huonosta olosta seuraavana päivänä. Ilmeisesti se on sitä ilonpilaamista. Kanssaihmisten elo vain ei näytä kovin iloiselta sen paremmin kännissä kuin krapulassakaan.

Olen siis mieluusti täti, joka katselee elämää selvin päin, yrittää ottaa kanssaeläjät huomioon, kantaa huolta maailmasta ja muistakin, kuin suomalaisista, ei arvosta ihmisessä röyhkeyttä eikä omaneduntavoittelua ja on aina yrittänyt kantaa oman osansa työstä ja vastuusta. Ihan ilmiselvä kukkahattutäti!

Metsästä pöytään

Meillä naisilla on varmaankin metsästäjä-keräilijäkauden peruja vimma poimia marjoja. Kun mustikat kypsyvät, metsään on pakko päästä. Saisihan niitä toriltakin, mutta itse pitää päästä poimimaan. Viis jäykästä nilkasta tai kipeästä selästä, hyttysistä puhumattakaan, mentävä on.

Tänä vuonna on selvästi hyvä mustikkavuosi, niitä on runsaasti ja hyvän kokoisiakin ovat. Selkä ei sallinut kuin tunnin pyllistelyn lähimetsässä, mutta saalista tuli sen verran, että teki mieli leipoa piirakkaa. Ongelma on vain se, että noudatan sokeritonta ja vehnätöntä ruokavaliota. Tässä tarvitaan nyt improvisointia. Mustikat piirakkavuokaan pohjalle:

Päälle seos, jossa on puolisentoista desiä kaurahiutaleita, desi kookosjauhoja ja 3-4 ruokalusikallista kookosöljyä. Jos haluaa rapean kuoren, myös yksi muna. Itse en laita sokeria, mutta jos kaipaat makeampaa, laita sitä joko mustikoiden päälle tai jauhojen sekaan. Sitten uuniin 200 asteeseen 15-20 min.

Hyvää siitä tuli! Halutessasi voit nauttia kermavaahdon tai jäätelön kanssa, mutta sokeria karttavalle meni ihan täydestä kahvin kanssa ilmankin.