PokemonGo villitsee vanhankin

Minun lapsuudessani 60-luvulla ei istuttu tietokoneiden ääressä. Iltakaudet juostiin ulkona leikkimässä kymmentä tikkua, kirkonrottaa, vinkkiä ja mitä vain muuta, missä luontaista liikuntaa sai varmasti tarpeeksi. Kun ei ollut kännyköitä, äidit saivat käytellä äänijänteitään huudellessaan iltaisin jälkikasvuaan kotiin. Pelejäkin oli, lauta- ja korttipelejä. En siis todellakaan kuulu diginatiiveihin.

Tietokonepelit tulivat laajemmin omien lasteni lapsuusvuosina. Ruuhkavuosia elävä suurperheen äiti ei niihin ehtinyt vilkaista, eikä olisi ollut mielenkiintoakaan, lähinnä epäluuloja vaan.

Kun jo aikuistunut jälkikasvu ja media alkoivat rummuttaa uutta PokemonGO-peliä, kiinnostuin silti. Olen jo pitkään puhunut lasten liikunnan vähenemisestä ja yrittänyt miettiä, miten opetuksesta voisi tehdä liikkuvampaa. Tässä oli ideaa: se saa pelaajat liikkeelle. Arvelin, että koulun alkaessa oppilaani varmasti intoilevat pelistä, ja on hyvä tietää, mistä on kyse. En osannut arvata, että hurahtaisin itse pelistä. Minua eivät kiinnosta hahmot sinänsä, eikä niiden kehittäminen tai niiden väliset taistelut, mutta kummasti tuo iltalenkkiin lisää mielenkiintoa se, että voi löytää uusia Pokemoneja. Kun joku muna vaatii kuoriutuakseen enää vajaan kilometrin, tai pokestop on jossakin lähettyvillä,  tulee lenkkiä vähän pidennettyä.

Peli saattaa olla myös vaarallinen, jos ei kiinnitä riittävästi huomiota ympäristöönsä. Itse opin tämän kantapään kautta, vai pitäisikö sanoa polvien kautta. Kävelin innoissani puhelinta tuijotellen alamäkeä, astuin jotenkin huonosti ja tuiskahdin maahan. Polvet aukesivat ja hetken otin lukua, mutta mitään ei sentään murtunut. Harmitti ja nolotti: näköetäisyydellä terassin täysi kaljatuopin kohottelijoita tuijotti lankeemustani. Teki mieli huutaa, että olen kyllä ihan vesiselvä, mutta muuten vain pöljä. There' s no fool like an old fool!

                                          Taisteluarvet


Liikunnan lisääminen tekisi lähes kaikille hyvää. Minun sukupolvelleni pelaaminen ei ole kovin luontevaa, eivätkä Pokemonit merkitse mitään. Voisiko meille kehittää jotakin vastaavaa? Hirviöiden sijaan voisi etsiä  jotakin muuta, vaikka kasveja tai eläimiä tai vaikkapa virtuaalirahaa. Mielikuvitukseni askartelee myös mahdollisuuksissa kehitellä oppimispelejä, joissa oppilaan pitää liikkua vastauksia löytääkseen. Kerää virtuaalisesti Euroopan valtiot? Kolmen kertotaulun vastaukset? Englannin epäsäännölliset verbit? Historian hahmot?

Rakkautta netistä

Ensimmäinen avioliittoni päättyi jokseenkin ikävissä tunnelmissa. Harvoinhan liitot päätetään iloisin mielin, eikä tilannetta helpota yhtään se, että joutuu jätetyksi toisen naisen takia. Mutta kaikesta on päästävä yli, enkä ajatellutkaan viettää loppuelämääni yksin. Liki viisikymppinen yksinhuoltajaäiti törmää vain siihen(kin) ongelmaan, että uuden puolison löytäminen on vaikeampaa kuin nuorena. Oma "markkina-arvo" on selvästi laskenut ja samalla elämänkokemuksen myötä ehkä käsitys siitä, mikä itselle sopii, vahvistunut. Kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen on entistä vaikeampaa.

Omalla kohdallani kapakat eivät tulleet kysymykseen, koska en juuri juo, ja olen armottoman iltauninen. En jaksaisi riekkua selvinpäin missään pikkutunneille, enkä edes uskonut kapakasta löytäväni sellaista miestä, jota etsin. Työpaikkani on naisvaltainen, eikä harrastuksista (kuorolaulu, zumba ja käsityöt) ollut asiassa apua.

Päätin siis kokeilla nettiä lähipiirini kauhistuksesta huolimatta. Äitini oli varma, että netistä ei löydy kuin seksihulluja sarjamurhaajia. Ihmettelin, miksi kukaan sellainen ottaisi minun ikäiseeni yhteyttä, mutta lupasin kuitenkin varoa. Nuoremmilla on ehkä toisenlaisia kokemuksia, mutta minuun yhteyttä ottaneet tuntuivat pääosin olevan liikkeellä tositarkoituksella. Pettymyksiäkin toki tuli ja seurusteluja, jotka eivät sitten pitemmän päälle kantaneet, mutta lopulta jo aika turhautuneena päätin yrittää vielä kerran. Laitoin oman ilmoituksen, ja katselin miesten ilmoituksia. Sieltä bongasin erään kiinnostavalta tuntuvan helsinkiläismiehen, jolle laitoin meiliä. Hän vastasi, laitoin kuvani, ja melko pian päätimme tavata. Varovaisena ihmisenä olin sopinut siskoni kanssa, että hän soittaa tunnin päästä, ja jos treffikumppani on ihan mahdoton, saan soitosta jonkin tekosyyn lähteä loukkaamatta häntä.

Näin hänet ensimmäistä kertaa Cafe Espan edustalla, jossa hän pienessä sateessa seisoi odottamassa. Hän tuntui heti miellyttävältä, ja tunne vain vahvistui, kun kahvittelimme pitkään. Sisko soitti, mutta lopetin puhelun lyhyeen. Kun emme enää kehdanneet istua tyhjien kahvikuppien ääressä, vaihdoimme Vanhan Kellariin päivätansseihin. Ensimmäiset treffit kestivät kuusi tuntia. Pian tapasimme uudelleen, kuukauden päästä sovimme yhteen muutosta ja parin kuukauden päästä hän kosi. Meidät vihittiin parin vuoden päästä ensitreffeistä. Kummankin lähipiiri haukkoi aluksi henkeään nopean vauhtimme takia, mutta ovat tulleet huomaamaan saman kuin mekin: me tosiaan sovimme toisillemme. Olen kertonut aina rehellisesti, mistä mieheni löysin, ja on ollut huvittavaa seurata reaktioita. Nuorempien mielestä siinä ei ole mitään kummallista, mutta monen omanikäisemme tai vanhemman ilme näyttää siltä, että olemme paljastaneet häpeällisen salaisuuden. Netistä? Voi kauhea!

Netissä voi hoitaa pankkiasioita, shoppailla, varata matkoja, keskustella, pitää yhteyttä eri tahoihin. Miksi ei voisi myös elämänkumppania löytää netistä? Onnea se ei takaa, mutta sitä ei takaa mikään muukaan tutustumispaikka. Minä en olisi mieheeni törmännyt missään muualla. Onneksi netti saattoi meidät yhteen!

                                                       Häämme Kellokosken kirkossa heinäkuussa 2010.

Puutarhaideoita asuntomessuilta

Kuten profiilissani kerron, olen vanhempi naishenkilö, mikä minun tapauksessani tarkoittaa noin kuusikymppistä. Tämän ikäinen puutarhafani alkaa kummasti arvostaa ratkaisuja, joissa on otettu huomioon helppohoitoisuus ja ergonomia. Alhaalla kykkiminen ei ole enää erityisen helppoa ja sieltä ylösnouseminen ei suju kovinkaan sulokkaasti, ja pienikin kitkemisrupeama tuntuu kolotuksina eri puolilla. Asuntomessuilla oli paljon selkää säästäviä ratkaisuja:

Herukkapensaita oli vartettu runkoon niin, että sadon korjaaminen sujuu seisten. Paljon oli myös kohopenkkejä ja laatikoita:

Hoitotoimenpiteet eivät suju ihan seisten, mutta voisin kuvitella, että jakkaralla istuen ne kyllä onnistuvat.                                                                                                                                     

Nurmikoiden tilalla oli kunttaa tai maanpeitekasveja, jotka hoitavat itse itsensä. Kekkilän osastolta löytyi pljon hyviä puutarhaideoita. Erilaisia  katteita käyttämällä rikkaruohot saa pidettyä kurissa ja lopputulos on siisti ja viimeistelty:

Samalla osastolla oli myös turveharkkoreunus kukkapenkissä:

Se on edullisempi kuin kivireunus ja kuulemma sammaloituu kauniisti. 

Pihoilla oli monenlaisia rakennuksia saunoista huvimajoihin, pergoloihin ja porealtaisiin. Terassitkin olivat isoja. Tosi sääli, että kesä on meillä niin lyhyt!

Sisustusideoita asuntomessuilta

Kävin viimeksi asuntomessuilla Hyvinkäällä kolme vuotta sitten. Silloin menin remonttia tekevän poikani seuraksi sisustusideoita katselemaan. Messujen yleislinja oli todella tylsä: sama valkoinen - harmaa- beessi värimaailma lähes kaikissa asunnoissa, aivan kuin saman sisustajan käsialaa.

Tämänkertaisilla Seinäjoen asuntomessuilla kävimme mieheni kanssa, koska oma rakennusprojekti on vireillä. Toki katselin sillä silmällä myös sisustuksia, ja ilahduin siitä, että linja oli monipuolisempi kuin Hyvinkäällä. Sisustuksia oli moneen makuun rönsyilevästä blingbling-sisustuksesta siihen perinteiseen pohjoismaalaiseen vaaleaan.

Tässä muutamia poimintoja.
Yhdessä messutalossa suoraan tapetin päälle oli maalattu koivuja. Lopputulos oli mielestäni kaunis:

 Samassa talossa oli myös toisenlainen tapettimaalaus:

En tiedä, miten tämä on tehty, mutta ainakin vesivärimaalauksessa samanlaisen saa aikaan, kun kostealle pohjalle vedetään väriä. Puuta oli käytetty yllättävissäkin paikoissa:

Hiukan jäin miettimään, miten hyvin maalattu lauta kestää kosteutta.

Saunat olivat pääosin hyvin tummia, jopa mustia, mutta aivan valkoinenkin sauna oli joukossa:

Kun en ole mikään kliinisen valkoisen sisustuksen ystävä, ilahduin värien ja erilaisten pintojen käytöstä. Kaiken ei tarvitse näyttää sairaalahuoneelta:

Tämän kylpyhuoneen laatoitus oli suorastaan itämaisen runsas.
Katonkaan ei tarvitse olla tylsä:

Tässä katossa oli tapettia.

Myös puuta oli käytetty kekseliäästi.

Viihdyin messuilla ja sain paljon ideoita uuteen kotiin, vaikka sitä ihan juuri omanlaista ratkaisua ei löytynytkään.                                                                                                                                        

Mustaviininmarjalehtikääryleet

Mahtavaa - viisiosainen yhdyssana. Vain opettajaihminen voi innostua moisesta : )

Asuessani Arabiemiraateissa ihastuin viininlehtikääryleisiin, mutta niitä on kohtuullisen vaikea tehdä Suomessa. Ainakaan täällä Kehä kolmosen ulkopuolella ei myydä tuoreita viininlehtiä lähikaupassa. Oman puutarhan mustaviinimarjan lehdet ovat loistava korvike, itse asiassa vielä aromikkaampia. Olen kokeillut monenlaisia netistä löytämiäni reseptejä, mutta lopulta tein oman sovelluksen, koska aina jokin asia oli pielessä: riisi jäi ohjetta noudattamalla kovaksi tai sitruunaa oli liikaa.

Aluksi tarvitaan tietenkin mustaviinimarjan lehtiä, mitä isompia, sen parempi. Niitä keitetään viitisen minuuttia, ja valutetaan kuiviksi. Täytteeseen voi laittaa riisiä, riisi-ohra seosta tai pelkkää ohraa. Kuullotan ensin öljyssä currya ja sipulia, lisään riisin ja kääntelen jonkin aikaa, Sitten kanalientä ja keitetään lähes kypsäksi. Maustetaan sitruuna- tai limemehulla, suolalla ja tuoreilla mintunlehdillä. Kääryleisiin voi loistavasti sekoittaa myös jauhelihaa tai sieniä.

Valutetun lehden päälle laitetaan täytettä ja kääritään kaalikääryleen tapaan. Jos lehti on kovin pieni, niitä voi laittaa pari päällekkäin. Ne ladotaan kevyesti öljytyn kattilan pohjalle, päälle kaadetaan oliiviöljyä ja puolikkaan sitruunan mehu ja vettä niin paljon, että kääryleet peittyvät. Sitten lautanen tai kansi päälle ja keitetään puolisen tuntia pienellä lämmöllä.

Kannattaa malttaa mielensä ja antaa niiden jäähtyä, koska ne ovat parhaimmillaan kylminä.

 Tänään on pakko tehdä uusia, söimme kahdestaan koko satsin päivässä...

Kukkahattutäti - ja ylpeä siitä

Kukkahattutätiä ei yleisesti pidetä tavoittelemisen arvoisena tittelinä. Kukkahattutädithän ovat jotenkin naurettavia, vanhempia naisia, joiden parasta ennen päiväys on aikaa mennyt. Lisäksi heidän asenteensa ovat aivan takapajuisia tai suorastaan vaarallisia: he ovat niitä, jotka hyysäisivät pakolaisia ja sosiaalitapauksia. Kukaan edistyksellisen ja modernin henkilön imagoa tavoitteleva ei taatusti halua olla kukkahattutäti.

Tädithän ovat tietenkin naisia. Samanikäinen mies voi rauhassa hehkutella uutta onnea vaihdettuaan puolisonsa puolta nuorempaan ja aloitettuaan uuden perheen. Tädeille se - onneksi - ei ole mahdollista. Samanikäinen mies voi viskin ja tupakan karhentamalla äänellä laukoa typeryyksiä mediassa, ilman että häntä pidetään naurettavana, jos hänellä on rahaa, valtaa tai molempia. Raitis täti on vain säälittävä nössö, joka ei ole osannut ottaa elämästä iloa irti.

Aika monessa juhlassa olen joutunut kiusallisesti selittämään, miksi en juo itseäni känniin. Saatan ottaa lasin viiniä, enkä halua enempää. Itse en millään lailla kommentoi muiden ihmisten juomista, mutta jostain syystä selvänä pysyttelevän pitäisi perustella, miksi ei juo. Ei huvita, ei kelpaa selitykseksi. Olen saanut kuulla olevani tiukkapipo ja ilonpilaaja, vaikka minä olen yleensä se, joka tanssii ja nauraa eniten. En vain tilitä räkä poskella elämäni murheita pikkutunneilla, uhoa nousuhumalassa, enkä varsinkaan haasta riitaa - enkä kärsi huonosta olosta seuraavana päivänä. Ilmeisesti se on sitä ilonpilaamista. Kanssaihmisten elo vain ei näytä kovin iloiselta sen paremmin kännissä kuin krapulassakaan.

Olen siis mieluusti täti, joka katselee elämää selvin päin, yrittää ottaa kanssaeläjät huomioon, kantaa huolta maailmasta ja muistakin, kuin suomalaisista, ei arvosta ihmisessä röyhkeyttä eikä omaneduntavoittelua ja on aina yrittänyt kantaa oman osansa työstä ja vastuusta. Ihan ilmiselvä kukkahattutäti!

Metsästä pöytään

Meillä naisilla on varmaankin metsästäjä-keräilijäkauden peruja vimma poimia marjoja. Kun mustikat kypsyvät, metsään on pakko päästä. Saisihan niitä toriltakin, mutta itse pitää päästä poimimaan. Viis jäykästä nilkasta tai kipeästä selästä, hyttysistä puhumattakaan, mentävä on.

Tänä vuonna on selvästi hyvä mustikkavuosi, niitä on runsaasti ja hyvän kokoisiakin ovat. Selkä ei sallinut kuin tunnin pyllistelyn lähimetsässä, mutta saalista tuli sen verran, että teki mieli leipoa piirakkaa. Ongelma on vain se, että noudatan sokeritonta ja vehnätöntä ruokavaliota. Tässä tarvitaan nyt improvisointia. Mustikat piirakkavuokaan pohjalle:

Päälle seos, jossa on puolisentoista desiä kaurahiutaleita, desi kookosjauhoja ja 3-4 ruokalusikallista kookosöljyä. Jos haluaa rapean kuoren, myös yksi muna. Itse en laita sokeria, mutta jos kaipaat makeampaa, laita sitä joko mustikoiden päälle tai jauhojen sekaan. Sitten uuniin 200 asteeseen 15-20 min.

Hyvää siitä tuli! Halutessasi voit nauttia kermavaahdon tai jäätelön kanssa, mutta sokeria karttavalle meni ihan täydestä kahvin kanssa ilmankin.