Omin pikku kätösin

Minä en ole synnynnäisesti kätevä käsistäni. Kansakoulussa en millään saanut patalappuvirkkaukseni reunoja pysymään suorana, enkä edes osannut pidellä koukkua oikein päin. Siihen aikaan ei paljoa kasvatuksessa sievistelty: opettaja teki minusta koko luokan pilkan aiheen kiinnittämällä kaikkien huomion väärään otteeseeni. Keskikoulun päättötodistuksessa käsityönumeroni oli 6. Kuljin siis peukalo keskellä kämmentä - leima otsassani pitkään.

 Teinivuosinani 70-luvulla tulivat muotiin värikkäät isoäidinneliöistä virkatut ponchot ja kun tätini oli neuvonut yhden neliön teon, samalla reseptillä syntyivät kaikki muutkin.Suureksi ihmeekseni - ja kaikkien muiden tyrmistykseksi- sain aikaan ruskeakeltaisen ponchon. Muistan vieläkin sen voittajafiiliksen!

Tuosta alkoi matkani käsillätekemisen maailmaan. Harmittaa, että en ole tullut pitäneeksi kirjaa tai valokuvanneeksi kaikkea, mitä olen itse tehnyt. Olen ommellut vaatteita itselleni ja muille, kutonut, virkannut, kirjaillut, huovuttanut ja viimeisimpänä intohimona tehnyt koruja. Ison osan töistäni olen antanut pois lahjoina tai jo alunperin tehnyt jollekin muulle. Varhaisimpia ompeluksiani en varmasti kehtaisi enää pitää, mutta taito on kasvanut tehdessä.

 Olen myös käynyt kursseja. Korunteko lähti liikkeelle kansalaisopiston lyhytkurssilla ja kansallispukuni tein myös kansalaisopiston kurssilla. Siinä meni koko lukuvuosi, mutta kun komea Antrean puku valmistui keväällä, teki mieli lähettää kuva sille kansakoulun opettajalle, joka luokitteli minut toivottomaksi tapaukseksi. Kansallispuvussa on paljon erilaisia työvaiheita, ja niin vain se tumpeloksi tuomitultakin onnistui ja on yhä käytössä 30 vuoden jälkeenkin.

Kun jollakin omalla oppilaallani on vaikeuksia oppia jotakin käden taitoa, kerron aina heille omista alkuhankaluuksistani. On tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei opi helposti, mutta sitä enemmän nauttii onnistumisesta, mitä kovempaa työtä se on vaatinut. Ei hassumpi oppi yleensäkään elämään!