Kiltin tytön syndroma

Minä en ole syntymäkiltti tyttö. Olen ilmeisesti ollut ihan pienestä lähtien helposti kiukustuva ja itsepäinen lapsi, joka on halunnut tehdä asiat omalla tavallaan. Lapsuudessani 50-luvun lopun ja 60-luvun alun Suomessa olivat vielä vallalla perinteiset sukupuoli-ihanteet, joiden mukaan tyttöjen kuului olla sieviä, hiljaisia ja hyväkäytöksisiä. Pojillakin oli varmaan omia roolipaineita, eikä lapsia ylipäänsäkään kannustettu osallistumaan aikuisten keskusteluihin tai olemaan jotakin mieltä asioista. "Lapsen tahto on äidin taskussa", sanottiin. Koulussakaan ei ollut syytä kysellä tai kyseenalaistaa mitään, ellei halunnut häirikön leimaa.

Olen äitini puolelta karjalainen, minkä kyllä huomaa: olen kova puhumaan ja huidon puhuessani käsilläni. Pahaksi onneksi asuimme Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamailla, joissa liikaa puhetta ei tosiaankaan arvostettu. Kasvoin tuntien, että puheliaisuuteni on ehdottomasti vääränlainen ja haitallinen ominaisuus, josta tulisi hankkiutua mitä pikimmin eroon. Kerran jopa isä lupasi maksaa viisi penniä, jos olisin viisi minuuttia hiljaa. En tietenkään kyennyt, ja tätä epäonnistumistani muisteltiin pitkään.

16-vuotiaana lähdin kansainväliseen lukioon Walesiin. Siellä meitä oli 45 maasta, niin monenlaisia, että joukkoon sopeutui ihan helposti. En suinkaan ollut poikkeavan puhelias. Enemmän sopeutumista vaati koulunkäynti, jossa piti opetella uudenlainen asenne: jos et kysellyt mitään tai esittänyt omia mielipiteitä, opettaja ajatteli, ettet ollut kiinnostunut tai ymmärtänyt opetettavaa asiaa. Se ei siis ollutkaan häiriköintiä.

Walesin jälkeen asuin Meksikossa, jossa olin liian omanarvontuntoinen, kun halusin käydä töissä ja ansaita rahaa, vaikka olin naimisissa. Toisaalta osallistuin liian kärkkäästi miesten keskusteluihin, eiväthän nyt naiset mitään politiikasta tai talouselämästä ymmärrä, eikä heidän sovi väittää miehille vastaan. Hyvän naisen ei pidä istua ruokapöytään yhdessä miehensä kanssa, ennen kuin on varmistanut, että miehellä on kaikkea tarvitsemaansa.

Minulla on siis melko pitkä historia vääränlaisena olemisessa. Tästä kaikesta seurasi hankittu kiltin tytön syndroma. Yritin muuttaa itseäni, jotta kelpaisin muille. En halunnut kieltäytyä tekemästä mitään, ettei kukaan suuttuisi, ja lakkaisi pitämästä minusta. Jos jouduin vaikka opettajan työssäni sanomaan jollekin vanhemmalle vastaan, ahdistuin. Joidenkin vanhempien kanssa tilanne meni niin vaikeaksi, että jouduin pitämään sairaslomaa.

Kun ihmiselle kasaantuu tarpeeksi vaikeuksia, hän joko murtuu tai sitten hän muuttuu. Minä valitsin muuttumisen. Ryhdyin miettimään, millainen oikeastaan olenkaan kaiken tämän opitun kiltteilyn alla. Mitä tapahtuisi, jos opettelisin sanomaan ei? Missä ovat rajani? Voinko pitää itsestäni tällaisena, vaikken olisikaan se kiltti, hyväkäytöksinen ja lempeä ihminen, joksi olin yrittänyt muuttua? Vaikka joskus olisin kärttyinen akka? Tuhmaksi en aio ruveta, mutta opettelen ottamaan itseni huomioon paremmin.

Opettajana yritän pitää kirkkaana mielessä omat kokemukseni, ja välittää oppilailleni tunteen hyväksytyksi tulemisesta. Minulla on oppilainani melkomoinen kirjo lapsia. On hiljaisia ja äänekkäitä, kaikesta innostuvia, ja niitä, joita saa houkutella mukaan, hyvin keskittyviä ja niitä, joiden ajatukset menevät joka suuntaan yhtä aikaa. Jotkut tarvitsevat paljon opettajan apua, toiset pärjäävät alkuun autettuina, jotkut ihan itsenäisesti. Kaikista ei ainakaan vielä alaluokilla ole itsenäiseen tiedonhakuun. Opettajan suurin haaste on edelleenkin siinä, miten antaa jokaiselle tarvitsemansa ja auttaa jokaista kasvamaan omien edellytystensä mukaan. Joidenkin oppilaiden kohdalla opettajan pitää olla vahvemmin läsnä kuin toisten. Omassa luokassani on oppilaita, joille voi antaa ohjeet ja jättää heidät selviytymään hommasta itsenäisesti, mutta myös niitä, jotka eivät sillä tyylillä saa mitään tehtyä. Jättäisin heidät opettajana heitteille, jos en antaisi sitä apua, mitä he tarvitsevat. En halua, että kukaan oppilaani tuntee olevansa vääränlainen oppilas.