Kukkahattutäti - ja ylpeä siitä

Kukkahattutätiä ei yleisesti pidetä tavoittelemisen arvoisena tittelinä. Kukkahattutädithän ovat jotenkin naurettavia, vanhempia naisia, joiden parasta ennen päiväys on aikaa mennyt. Lisäksi heidän asenteensa ovat aivan takapajuisia tai suorastaan vaarallisia: he ovat niitä, jotka hyysäisivät pakolaisia ja sosiaalitapauksia. Kukaan edistyksellisen ja modernin henkilön imagoa tavoitteleva ei taatusti halua olla kukkahattutäti.

Tädithän ovat tietenkin naisia. Samanikäinen mies voi rauhassa hehkutella uutta onnea vaihdettuaan puolisonsa puolta nuorempaan ja aloitettuaan uuden perheen. Tädeille se - onneksi - ei ole mahdollista. Samanikäinen mies voi viskin ja tupakan karhentamalla äänellä laukoa typeryyksiä mediassa, ilman että häntä pidetään naurettavana, jos hänellä on rahaa, valtaa tai molempia. Raitis täti on vain säälittävä nössö, joka ei ole osannut ottaa elämästä iloa irti.

Aika monessa juhlassa olen joutunut kiusallisesti selittämään, miksi en juo itseäni känniin. Saatan ottaa lasin viiniä, enkä halua enempää. Itse en millään lailla kommentoi muiden ihmisten juomista, mutta jostain syystä selvänä pysyttelevän pitäisi perustella, miksi ei juo. Ei huvita, ei kelpaa selitykseksi. Olen saanut kuulla olevani tiukkapipo ja ilonpilaaja, vaikka minä olen yleensä se, joka tanssii ja nauraa eniten. En vain tilitä räkä poskella elämäni murheita pikkutunneilla, uhoa nousuhumalassa, enkä varsinkaan haasta riitaa - enkä kärsi huonosta olosta seuraavana päivänä. Ilmeisesti se on sitä ilonpilaamista. Kanssaihmisten elo vain ei näytä kovin iloiselta sen paremmin kännissä kuin krapulassakaan.

Olen siis mieluusti täti, joka katselee elämää selvin päin, yrittää ottaa kanssaeläjät huomioon, kantaa huolta maailmasta ja muistakin, kuin suomalaisista, ei arvosta ihmisessä röyhkeyttä eikä omaneduntavoittelua ja on aina yrittänyt kantaa oman osansa työstä ja vastuusta. Ihan ilmiselvä kukkahattutäti!