Tietokonepelit tulivat laajemmin omien lasteni lapsuusvuosina. Ruuhkavuosia elävä suurperheen äiti ei niihin ehtinyt vilkaista, eikä olisi ollut mielenkiintoakaan, lähinnä epäluuloja vaan.
Kun jo aikuistunut jälkikasvu ja media alkoivat rummuttaa uutta PokemonGO-peliä, kiinnostuin silti. Olen jo pitkään puhunut lasten liikunnan vähenemisestä ja yrittänyt miettiä, miten opetuksesta voisi tehdä liikkuvampaa. Tässä oli ideaa: se saa pelaajat liikkeelle. Arvelin, että koulun alkaessa oppilaani varmasti intoilevat pelistä, ja on hyvä tietää, mistä on kyse. En osannut arvata, että hurahtaisin itse pelistä. Minua eivät kiinnosta hahmot sinänsä, eikä niiden kehittäminen tai niiden väliset taistelut, mutta kummasti tuo iltalenkkiin lisää mielenkiintoa se, että voi löytää uusia Pokemoneja. Kun joku muna vaatii kuoriutuakseen enää vajaan kilometrin, tai pokestop on jossakin lähettyvillä, tulee lenkkiä vähän pidennettyä.
Peli saattaa olla myös vaarallinen, jos ei kiinnitä riittävästi huomiota ympäristöönsä. Itse opin tämän kantapään kautta, vai pitäisikö sanoa polvien kautta. Kävelin innoissani puhelinta tuijotellen alamäkeä, astuin jotenkin huonosti ja tuiskahdin maahan. Polvet aukesivat ja hetken otin lukua, mutta mitään ei sentään murtunut. Harmitti ja nolotti: näköetäisyydellä terassin täysi kaljatuopin kohottelijoita tuijotti lankeemustani. Teki mieli huutaa, että olen kyllä ihan vesiselvä, mutta muuten vain pöljä. There' s no fool like an old fool!
Liikunnan lisääminen tekisi lähes kaikille hyvää. Minun sukupolvelleni pelaaminen ei ole kovin luontevaa, eivätkä Pokemonit merkitse mitään. Voisiko meille kehittää jotakin vastaavaa? Hirviöiden sijaan voisi etsiä jotakin muuta, vaikka kasveja tai eläimiä tai vaikkapa virtuaalirahaa. Mielikuvitukseni askartelee myös mahdollisuuksissa kehitellä oppimispelejä, joissa oppilaan pitää liikkua vastauksia löytääkseen. Kerää virtuaalisesti Euroopan valtiot? Kolmen kertotaulun vastaukset? Englannin epäsäännölliset verbit? Historian hahmot?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti